Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Työn arvostuksesta Suomessa kertoo paljon se, että Väinö Linnan romaanin "Täällä pohjan tähden alla" avauslause äänestettiin Suomen kirjallisuuden parhaimmaksi aloitukseksi. Työllä ja koulutuksellahan tämä yhteiskunta onkin rakennettu. Nyt oli uutinen, että työttömyys on jälleen kasvanut. Se on tietysti huolestuttavaa Suomen pyhän talouden kannalta, mutta sitäkin suurempi merkitys jatkuvalla suurtyöttömyydellä saattaa olla kansakunnan sieluntilalle. Työn arvostus kumpuaa ihmisen sisäisestä tarpeesta olla merkityksellinen yhteisölleen. Se voi olla yksinkertaistus - toki Jussi oli sisukas yksinäinen puurtaja - mutta väitän tätä perimmäiseksi lähtökohdaksi. Romaaninkin kuvaamassa tapauksessa perhettä voi kuvata tavallaan pienimmäksi mahdolliseksi kollektiiviksi. Tämän takia työttömyysluvuilla on pitemmän päälle valtion budjettiriihtäkin kauaskantoisempia ulottuvuuksia.

 

Vallankumouksen mörkö uinuu lähes jokaisen nykykansalaisen alitajunnassa, enemmän tai vähemmän joko haluttuna tai pelättynä. Kummassakin tapauksessa kannattaa palauttaa mieleen Suomen historian kaksi suurta yritystä, Nuijasota ja vuosien 1917-18 sisällisota. Ne toki molemmat epäonnistuivat - ainakin näennäisesti ja hetkellisesti, sillä kumpienkin lähtökohtaiset tavoitteet toteutuivat myöhemmin - mutta eivät kadonneet historian utuun jättämättä vaikuttavia jälkiä. Nuijasota johtui aateliston, ylemmän virkamiehistön ja papiston taloinpoikiin kohdistamasta riistosta ja mielivallasta*. Sisällissota taas kumpusi pitkälti hiljattain syntyneen teollisuustyöväestön sekä torpparien täysin kohtuuttomasta kohtelusta. Nykytilanne Suomessa on kuitenkin vielä hyvin erilainen, työssäkäyvällä keskimäärin on kohtuullinen toimeentulo ja työolot ovat inhimilliset. Itsensä työllä elättämisen ylenpalttinen pyhyys kuitenkin vieraannuttaa työttömiä yhteiskunnasta ja tässä saattaa olla tulevaisuuden vallankumouksellinen potentiaali. Jos pitäisi ennustelemaan heittäytyä niin sanoisin, että tulevaisuuden vallankumousen syyt Suomessa ja länsimaissa saattavat painottua enemmän henkisiin kuin materiaalisiin asioihin.

 

Nykyajassa valtaa yhä enemmän alaa tekopyhä kaksoisstandardi:ihminen ei saa palkkatyötä sitten millään, mutta hänet kieroutuneen logiikan perusteella pakotetaan töihin pienellä rahalla. Työttömiä pyöritellään myös kaikenlaisilla älyvapailla kuntoutustyökursseilla. He ovat muuttuneet yhteiskunnan pelinappuloiksi. Joku isänmaamme esiratsastaja keksi vielä kutsua tätä ihmisryhmää rikkaruohoiksi. Rikkaruohot ovatkin ikäviä, heti kun et säännöllisesti kitke kasvimaatasi, ne valtaavat sen. Ongelma on se, että korupuheita lukuunottamatta koko ongelmaa käsitellään vain talouden näkökulmasta. Työttömät ovat vain ikävä tilasto ja ongelmallinen kuluerä, eivät suinkaan yhteiskuntamme vapaana oleva resurssi. Palataan aikaisempaan viittaukseeni asian henkisistä puolista. Työn käsite on täysin rahan vääristämä. Työn on työtä vain, jos siitä saa rahaa. Yhteiskunnan luonnonvastainen näkemys on juurrutettu myös ihmisten sisimpään. Se kylvää apatiaa ja syyllistymistä. Otetaan esimerkiksi joku taiteilija. Jos hän saa tekemisistään riittävästi rahaa joko suoraan, apurahana tai virkatyönä, se on hänen työtänsä. Sen sijaan ilmaiseksi vaikkapa saman määrän maalauksia valmistaminen on vain jotakin epämääräistä "taiteilua" ja hänen pitäisi mennä töihin. Työn sublimaatio on pilannut taidekäsityksemme. (”Näen ainoaksi oikeaksi taiteilijaksi sellaisen kaverin, joka on päivät pizzakuskina ja suorittaa illat jotain sisäisestä ilosta. Siitä syntyy jotain, vaikka se olisi karmeannäköistä, koska se on rakkauden anti.” http://www.kritiikinuutiset.fi/ala-usko-mihinkaan)

 

Työttömyydessä voi olla myös positiivisesti vieraannuttavia puolia. Ulkopuolellahan on aina selkeämpi näkyvyys ja moni työtön saattaa oivaltaa sen, että oravanpyörän pyörittämisestä ei kuoltuaan saa mitalia. On myös aikaa ja vanhan kansan mukaan aika on rahaa. Rikkaimmiksi voisi siis sanoa sekä työttömiä että hyvin rikkaita. Paradoksaalista, että jos ihminen nauttii esimerkiksi työttömyyskorvausta - vaikka pakosta - häntä automaattisesti monet pitävät loisijana. Kuitenkin jos on riittävästi varallisuutta omaan elämiseen, niin on ihan ok olla tekemättä kenenkään tai minkään hyväksi yhtään mitään.

 

Palkallisen työn käsitteestä on tullut pyhä reliikki, jolla korvataan nykyaikainen onttous ja arvojen liudentuminen. Samalla tuo käsite on kuitenkin kapitalistisen ja modernin individualisaation myötä vääristynyt. Työ on osittain menettänyt kollektiivisen ulottuvuutensa, jonka on korvannut arvonlisäys eli raha. Työllä ei siis ole arvoa itsessään, vaan sen pitää tuottaa enemmän kuin siitä maksetaan. Ihmisten kannattaisi oman mentaalis-henkisen hyvinvointinsa vuoksi irtautua tästä harhasta. Valtaapitäville saattaa myös ennen pitkää muodostua kaikken vaarallisimmaksi ulosjättäytyneiden tai pudonneiden välille muodostuva yhteisöllisyys (sekä Suomessa että muualla työttömyys on suurinta juuri nuorison keskuudessa). Sitä ei kuitenkaan torjuta pakkotyövelvoitteilla tai vastikkeellisella sosiaaliturvalla. Päin vastoin. Tälläisen kehityksen tehokkain torjuntakeino olisi työttömyyskorvausten ja sosiaalitukien korvaaminen kansalaispalkalla. Byrokratian kumipallona olemisen katoamisen lisäksi jo pelkkä nimi vähentäisi syrjäytymisen tunnetta ja kannustaisi tekemään asioita. Vallankumousluonteista muutosta haluavien pitäisi minun mielestäni taas pyrkiä solidaarisuuden ja yhtenäisyyden luomiseen ihmisten välille irti poliittisista ja muista valtarakenteista.

 

* Mielenkiintoinen paralleeli, että ne jotka olivat 1600-luvulla itse nousseet kapinaan - "talonpoikaisarmeija" - murkasi työväen ja torpparien samankaltaisista syistä johtuneen kansannousun 1900-luvulla.

https://www.youtube.com/watch?v=zh0OoLBcT_U